Suomalaisen hyvinvointivaltion kansalainen USA:ssa

Takana on Miami Beachin palmut, latinoperäisten asiakaspalvelijoiden luvattoman huono kielitaito ja jatkuva hiki. Viikon ajo sateista ja tuulista USA:n itärannikkoa pitkin sai lämpimään tottuneen tytön polvilleen. Antibioottikuuria odotellessa olen kuitenkin kiitollinen asuinpaikan vaihdoksesta. Kaikki tuntuu kauniilta “Uudessa Englannissa”! Erityisesti nautin sumusta. Sade on lohdullista. Aamujani tosin häiritsee joka aamu kello 4-5 aikoihin oudon linnun laulu. En tunnista mitään uuden asuinpaikkani lintuja. Ja niitä on paljon, koska vieressä on lintujen rauhoitusalueita. Ja merenrantaa joka puolella.

Yöelämää ei nimeksikään. Hyvin vanhoja historiallisia puutaloja ja huviloita on vieri vieressä mutkikkailla, mäkisillä teillä. Ei tule törmättyä “easy access” kyltteihin juurikaan. Tosin, yllättävän vähän törmää kävelijöihinkään. Iltamyöhään merenrantaravintolasta kotiin kulkiessa ei katulamppuja ole liikaa, joten hippokampuksen on hyvä olla ehjä.

Paikallisesta gourmet-ravintolasta on upeat näkymät lahden yli miljönäärien asuinalueelle, jossa valtavien huviloiden uumenissa kuvataan nytkin parhaillaan elokuvaa. Elokuvan henkilökuntaa on majoitettu myös minunkin naapuriin. Ei ole kuulunut biletysääniä kuten Miamin kodissa säännöllisesti. Kukaan ei ole kinannut alakerrassa tai nakuttanut herkeämättä puutöitä yläkerrassa. Kuten aiemmassa kämpässä. Muuttomies osasikin Miamin päässä kertoa, että olivat muuttaneet samaisesta tornista jonkun kundin, joka oli nikkaroinut kämpässään ruumisarkkuja! Ah tätä hiljaisuutta. Soitanpa sille Yamaha silent pianollani pienen oodin. Ja miksei samaan syssyyn kanteleella pari suomihenkistä melodiaa.

Kun en omista televisiota, eikä täällä tule mentyä kuntosalille (merinäköaloilla varustettu sali jäi sinne Miami Beachille), tippuu paikallisesta uutisoinnista. Siis niistä päivän kuumista jankutuksista, joista ei oikein saa kuvaa pelkästään nettisivuja lukiessa. On aikaa sitten ajatella muita teemoja kuin USA:n presidentinvaaleja. Talouskriisiltä ei tosin pääse irtautumaan Suomen uutisten avullakaan. Mutta fiilispohjalta sanoisin, että kriisi ei enää ole päivän polttava uhka täällä. Pankkeja menee kyllä edelleen nurin mutta ilmeisesti markkinoiden annetaan tehdä tehtävänsä toiselta pohjalta kuin EU-alueella, jossa tukipaketit valuvat täydellisen vääriin käsiin (pankeille, korppikotkarahastoille jotka eivät suostu velkamaiden velkojen uudelleenjärjestelyihin) eikä sinne elvytyspuolelle, jolla talous saataisiin edes pysymään käynnissä. Yllätyin kuinka Stubb ryöpsäytti tv-haastattelussa juuri sen, mitä olin ajatellut: Kreikan vasemmistopuolueen puhis suoraansanoen kiristää EU:ta, ettei se voi lopettaa maksamasta avustuksia, koska siitä seuraisi velkamaksujen laiminlyömistä euromaille. Miksi se on kiristystä? Siksi, että juuri päivä aiemmin oli tullut uutinen, että veroparatiisiin rekisteröidyt - ja velkajärjestelyistä kieltäytyneet - ei-julkiset rahastot kuittaavat apupaketeista päältä kermat eli omansa! Uhkana on valtion haastaminen oikeuteen.

Olin Ateenassa vuonna 2001 pänttäämässä yliopiston pääsykokeisiin. Entisen poikaystävän tuttavaperhe, jossa majoituin, asuin suurlähetystöalueella kukkulalla. Rikollisuus oli rajua, öisin pihoja kiertelevät joukot saattoivat tainnuttaa koko perheen ja putsata kodin samalla. Ei helpottanut nukkumistani kämpän ainossa huoneessa, jossa ei ollut kaltereita. Katuja vartioi koulutetut, vapaana liikkuvat verikoirat jotka lähestyivät muristen jos erehdyit laittamaan käden taskuun. Postimies kuulemma jaksoi raahautua kukkulalle milloin mitenkin, postia ei siis tullut joka päivä. Antiikin aikaisiin vessanpönttöihin tuli usein vikoja (niihinhän ei saa paperia laittaa). Mutta putkimies saattoi tulla parin kolmen päivän päästä, kun ehti. Eräässä kesäkoulussa tutkijaopintojeni aikana kreikkalainen kollega kertoi, että heitä itseäänkin nyppii julkishallinnon tehottomuus. Et voi koskaan tietää, milloin julkishallinnon palvelija on töissä, lappu saattaa olla yllättäen luukulla, että virkailija on painunut hoitelemaan omia asioitaan. Yllättävää ei ole suomalaisen median kaivamat historiatiedot satojen vuosien ajalta: ei Kreikka ensimmäistä kertaa ole maksukyvytön. Itseasiassa talousprofessorin mukaan viime vuodet velanmaksuineen ovat olleet poikkeuksellisia Kreikalle.

Nokian alasvaluminen on mietityttänyt minuakin. Itselläni on IT-taustaa kymmenen vuoden takaa, silloin kun ensimmäiset sähköposti- ja internetsovellukset  tulivat. Piti opetella postittelemaan telnetillä, ircillä ja tekemään html-nettisivu itselle. Kännykät yleistyivät samoihin aikoihin. Mitä lie olisi nuoruuden seurustelutkin olleet, jos olisi saanut toisen kiinni välittömästi eikä kerran viikossa. Silloin sitä joutui liftaamaan vaikka ei tiennyt onko ketään vastassa. Kerrankin yksi päästään hurahtanut kuski Kitee-Joensuun välillä sanoi, että olen enkeli. Nykyisin olisin jo alkanut näppäilemään varmuuden vuoksi turvaviestiä jollekin kännykällä.

Mutta siis teknologiasta. Ensinnäkin, on naurettavaa etteivät uutisten mukaan teini-ikäiset osaa tuntikausien feisbuugien jälkeen käyttää yksinkertaisia tekstinkäsittelyohjelmia, kuten Wordia kunnolla. Olen itse saanut suurimmat rahoitukseni juurikin sen ansiosta että opettelin ja tein hienot hakemukset kyseisellä ohjelmalla. Ja koodaushommat, haukuttiinpa koodareita nörteiksi tai ei, tuovat kohtuullisen mukavan palkkapussin ja töitä löytyy nyt ja tulevaisuudessa. Teoriani mukaan vanhempien ei tule ylisuojella lasta tietokoneelta, koska jos niin käy, se estää lasta myöhemmin nousemasta lasta huippukoodariksi. Selkärangasta lähtevä koodaus vaatii sen, että istutaan koneelle alle 10-vuotiaana. Jo asiantuntijuuden pitkäaikainen tutkimus on osoittanut että aivoissa merkittävimmäät asiantuntijuuteen liittyvät muutokset tapahtuvat kun homma aloitetaan viimeistään noin 9-vuotiaana. Ja koska koodi on “toinen kieli”, niin kielen oppiminenhan ei tule natiiville tasolle, ellei se aloiteta ennen 11-vuotiaana. Ja koodikielen todella osaavat ovatkin usein olleet isän tai jonkun muun miespuolisen opastamanaa innostuneita tietokoneista jo lapsena. Onko tietokoneen järkikäyttö pakko korvata Nintendoilla ja muulla hömpällä? Ei!

Tänään oli mielenkiintoinen näkökulma Taloussanomissa tyttöpuolisesta koodaamisesta, jossa haastateltu kritisoi ettei piilaaksojen 25-v jätkien määrittämät softat ole sitä mitä pitäisi olla. Totta! Olen täydellisen kyllästynyt kaikenmaailman appseihin. Minusta unelmalaite on sellainen että kun sen avaan voin lukea sanomalehdet, postit, maksaa laskut ja tehdä ostoksia, joita en jaksa lähteä muualle ostamaan ja tilata matkat ja liput, joita saisi jonottaa muutoin. Samalla vehjeellä voisin pirauttaa puhelimella tai skypellä Suomeen, käydä tsättäämässä tutun kanssa tai tehdä kuvakollaasin päiväkirjaan ja laittaa ne vaikka blogisivulleni. Sama vehje saisi toimia kynän kanssa, jos haluan tehdä visuaalisia muistiinpanoja. Vehje osaa ottaa lähimpään nettiin ja printteriin yhteyttä ilman monimutkaisia virityksiä. Voin kuunnella musiikkia ja katsella päivän tv-uutiset. Voisin ehkä pitkällä junamatkalla pelata humpauttaa parit tetrikset (jolla on tutkitustikin hyödyllisiä vaikutuksia kognitioon). Katsella kaupungin kartasta palveluita ja ravintoloiden menuita, saada valmiin kävelyreittiehdotuksen ja varata ravintolasta pöydän. Tai jos haluan illalla kokata jotain, laitteeni osaisi tsekata mitä aineksia minun pitää kaupasta käydä. Siis ihan tavallista aikuisen ihmisen internet-hyötykäyttöä. Tekniikka on olemassa hajallaan maailmassa. Eipä ole laitetta, joka tekisi kaikki nämä toivomukseni. Ja kannettavani painaa todella paljon, joten en jaksa kuljettaa sitä käsilaukussa, jossa haluaisin vehjettä kannettavan. Eli tässäpä naisnäkökulmaa nykyteknologiaan ottamatta kantaa miten tämä teknisesti saataisiin toteutettua.

Ja loppuun vielä sosiaalidemokraattisesti epäkorrekti mielipide: minusta oikeusasiamiehen töräytys siitä, että bisnes-luokan pitäisi jonottaa samassa (pitkässä) turistiluokan jonossa - jotta hallinnollisten palveluiden korruptiota ei tapahtuisi - on täyttä kateellisten panettelua ja p-apuhetta. Kaartaen totta varmasti on, että rahalla siinä etuillaan. Lensin vielä viime vuonna siinä määrin, että pyörin platinum-sarjassa etujonoissa ja päivitetyillä istuinpaikoilla lentokoneissa. Mitä enemmän lennät, sitä enemmän joudut jonottamaan. Ei sekään ole demokraattista, ettei paljon lentävien tuskaa pyritä millään tavalla helpottamaan! Älkää aina tuputtako näitä tasapäisyyshöpötyksiä. Eiköhän markkinoiden perustoimintaa ole palkita ihmisiä, jotka pyörittävät markkinoita?

Koen syvää kyllästymistä republikaanien presidenttiehdokkaan esivaaleihin. Koko debatti julkisuudessa pyörii sen ympärillä, että ehdokkaiden johtokaksikko vastustaa naisten ehkäisypillereitä ja terveysvakuutuksia, jotka kattaisivat perhesuunnittelua. Takapajulaan, mustaan keskiaikaan, paluun kaipuu vetoaa ehkä vanhoilliseen mieskuntaan mutta aliarvioi vahvasti naisten kykyä tehdä päätöksiä. Mielestäni aihe ei edes ansaitse enempää rettelöintiä: tuhansien vuosien taistelu on päättynyt noin viisikymmentä vuotta sitten naisten saadessa päätäntävalta itsensä suhteen. Ja sillä siisti!

On taas ollut muutama kouluampuminen siellä sun täällä. Lääkärien tekemät hulluustestit aseluvan hankkiville eivät riitä tavoittamaan kaikkia yhtäkkiä kiukustuvia ja pimahtaneita, joilla ase sattuu olemaan kotona. Mentorini amerikkalainen kollega kertoi omistavansa tarpeeksi aseita, että voisi tarvittaessa suojella perhettään. Haluaisin kysyä: kuinka monta asetta minulla pitäisi olla, että tuntisin oloni turvalliseksi Amerikassa? Aseiden liberaali käyttö - ei niiden lukumäärä sinänsä - on syy, miksi en halua asua lähiössä USA:ssa. Niin sanottu “stand your ground” tai joissain osavaltioissa tunnetaan nimellä “make my day” laki antaa luvan ampua, mikäli kokee itseensä kohdistuvan merkittävää uhkaa. Näitä make my day sekoboltseja on tuolla keskilännessä odottamassa kieli pitkällä, että joku pahaa-aavistamaton astuisi vahingossa heidän tontilleen. Ja onpa käynyt kuulemma niin, että viaton turisti kaatui kerran aidan yli jonkun tontille ja - pam. Tunnen itseni turvattomaksi paikassa, jossa ei kotiin pääsy ole rajoitettu vähintään kahden turvaportin, vartijan ja turvakameroiden avulla. Kun joskus palaan Suomeen, ostan sinnekin kattavat hälytysjärjestelmät. Asetta en hanki mutta jos metsästyshulluinen tuttuni kysyisi ampuraradalle mukaan, saattaisinpa lähteäkin harjoittelemaan. Mutta minulla on rakentavampiakin tapoja purkaa aggressioita.

Työn saamisen hankaluudesta aina vaan jauhetaan. Työtähän löytyy mutta löytyykö mieleistä. Nykyisin haluttaisiin vain sosiaalisia ja avoimia työntekijöitä. Sosiaaliset ja avoimet ihmiset ovat aika pitkästyttävää seuraa pitemmän päälle. Aloin pohtia vanhan kansan viisautta, että työssä pitäisi olla kohtelias. Mihin kohteliaisuus on todellakin kadonnut? Ei kohteliaisuus vaadi kumpaakaan, sosiaalisuutta tai avoimuutta. En minä ainakaan halua olla avoin ihmisen kanssa, jota en tunne vuosia läheisesti. Ja auttaako sosiaalisuus tekemään päätöksiä itsenäisesti tai lisääkö se järkeä päätöksen tekoon? Jos todella ihmissuhdetaidot ovat tärkeitä, tulisi työpaikkailmoituksissa hakea ihmisiä, joilla on tunneälyä. Se ei välttämättä liity avoimuuteen tai sosiaalisuuteen mutta kylläkin kohteliaseen käytökseen.

Jokavuotisten tornadotuhouutisten jälkeen jaksaa ihmetyttää, miten ihmiset vain pysyvät asuinsijoillaan alueilla, jotka murentuvat hiekaksi vuosi toisensa jälkeen, koska sijaitsevat tornadoherkillä alueilla. Ylipäätään, millaisella politiikalla ihmiset on saatu asutettu niin laajasti ympäri USA:aa? Usein Suomessa haukutaan valtion alueellistamispolitisointia, joilla syydetään pääkaupunkiseudulta verorahaa Kainuuseen ja Lappiin, harvaan asutuille alueille, pystymetsien asukkaille. Periferiat eivät kehity riittävästi, että sinne saataisiin uutta massaa tai megayrityksiä. Ja silti asukkaita riittää sitkeästi, vaikkakin palvelut ympäriltä pikkuhiljaa lakkaavat ja niiden harvojenkin toimintojen ylläpitämiseksi kuntien veroasteet on hilattu huomattavasti korkeammalle kuin etelä-Suomessa. Tässä voisi olla Keskustan kadonneen sanoman tilalle uusi(vanha) linja: pitää Suomi asuttuna. Muita puolueita asia ei juurikaan kiinnosta. Virastojen siirtely on vain kosmeettista tekohengitystä. Aluepolitiikalla täytyy olla joku muu järki. Se voi olla vaikkapa puhdas, terve ympäristö ja ruoka sekä huomattavan iso elintila ja rauha siellä asuvilla sekä helppo pääsy luontovirkistykseen. Henkilökohtaisesti olen päättänyt muuttaessani Suomeen valita muun kuin pääkaupunkiseudun pysyväksi asuinpaikakseni. Pölyn, melun ja kaupallisen harrastamisen aika saa jäädä sitten historiaan.

Uutisystävämme “tuloero” oli taas viikolla Suomenkin uutisissa. Nytpä löytyi uusi mystinen prosenttiosuus ihmisiä, joka alkoi kiinnostamaan minua: 11%! Ensinnäkin, Talouselämän teettämässä mielipidetutkimuksessa yli 80% suomalaisista hyväksyi keppi- ja porkkanalinjan työelämässä, jotta työtunnit lisääntyisivät ja maan talous paranisi. 11% vastanneista ei hyväksynyt minkäänlaisia muutoksia. No sitten. Oli uutista köyhyysrajasta, sen suhteellinen raja on noussut kymmenen vuoden sisällä monta sataa euroa, mutta yleisen palkkojen nousun myötä on myös hinnat nousseet ja sitä mukaa köyhyysraja lasketaankin, suhteellisesti parempituloisiin. Kumma kyllä, pienituloisten selvityksessä suhteellisen köyhyysrajan alle jäävät 11%. Mikä mystinen 11% joukostamme on? Katsoin sitten Tilastokeskuksen virallisempia lukuja. Koko väestöstä voi jo valmiiksi sanoa, että opiskelijat ja eläkeläiset ovat luonnollisesti köyhempi väestö elämäntilanteesta johtuen. Mutta mielenkiintoni kohdistuukin niihin, jotka työtä paiskivat ja niihin jotka eivät. Ammatissa toimivien pienituloisuus on laskenut n. 5%  ja työttömien joukossa n. 4% viimeisen noin 20 vuoden aikana, tosin työttömillä tilanne oli vuotta ennen 1991 huomattavasti parempi. Muiden ammatissa toimimattomien tilanne pysyttelee samanlaisena. Lamavuosina 1992-1994 on piikki työttömien pienituloisuuden kasvussa ja toisaalta notkahdus ammatissa toimivien pienituloisuudessa. Suhteellisen pienituloisuuden laskennasta saadaankin poliittisesti arveluttava aivoitus: köyhillä pyyhkii hyvin lama-aikana! He pääsevät vihdoin tulojensa kanssa samaan sarjaan kuin keskiluokkakin (joka siis kärsii yleensä suhteellisesti eniten talouslamasta). Palatakseni 11 prosenttiin: ovatko nämä muutosvastaiset samoja, jotka ovat suhteellisen köyhyysrajan alle jääviä pienituloisia?

En ole jaksanut pähkäillä loppuun asti kysymystä, joka näistä tuloeroista ja työttömyysluvuista nousee: pitäisikö valtion olla vastuussa työpaikoista? Jos pitäisi, se tarkoittaa, että valtion verorahoja annetaan tukiaisina yrityksille, jotta sinnittely olisi helpompaa. Mahdollisesti työllistämistä helpotetaan heikentämällä työntekijän asemaa. Kumpikaan ei käy 11%:lle työntekijöistä. Eli valtion ei pitäisi siis olla vastuussa työpaikoista? Annetaan markkinoiden toimia ja ne mitkä eivät vain onnistuneet luomaan asiakaspohjaa, joutavatkin ajautua konkkaan. Ja taas pahoittuu mieliä, kun joudutaan irtisanomaan ja jää porukka työttömäksi. Eli mikään ei ole loppujen lopuksi sopiva ratkaisu. Takapulpetista joku huutaa: sosiaaliset osuuskunnat! Niin, wräpätään yksityisyrittäjyys nättiin käärepaperiin, puhalletaan siihen pikkuisen hippi- ja yhteistoimintaystävällistä taikapölyä ja voila! Osuuskunnat pelastavat Suomen työttömät!

Erratum 17.4.2012: Ei nyt tuhansia euroja ole kohentunut suhteellisen köyhyyden raja, vaan satoja euroja. Ja keskiluokka köyhtyy suhteellisesti eniten lamassa, ei absoluuttisesti.

Eilen tarttui silmiini linkki Silminnäkijä dokumenttiin otsikolla “Ei tällaista työtä”. Enpä olisi klikannut ja katsonnut - olisin välttynyt voimattomalta raivolta ja ärtymykseltä. Ohjelmassa haastateltujen nuorten suusta tuli niin vakavia logiikkavirheitä, että pohdin jopa tulisiko nämä yksilöt yksinkertaisesti luokitella vajukeiksi. Ja se on harvinaista mielenlaatuani se, koska nuorten kohdalla olen sitä mieltä, että nuppujen tulee saada aueta rauhassa kukkaansa ilman liiallista inverventiota. Itsestänikin olen todennut, että ajattelin - siis todella Ajattelin - ensimmäistä kertaa vasta noin 25-vuotiaana. Mutta kuulemani kommentit ohjelmassa olivat liikaa minullekin, boheemille kosmopoliitille!

Ohjelmassa ruodittiin suomalaisia nuoria, sitä miksi nuori ei halua käydä töissä. Molemmat miespuoliset henkilöt elivät täysin yhteiskunnan tuilla ja tekivät mitä mielivät. Toinen sanoo, että työttömänä on kivaa. Ei ole kivaa käydä töissä, josta ei nauti! Tottahan se on! Mutta minä sanon: olet riistäjä! Riistäjä on sellainen, joka ottaa etuuksia muiden selkänahan avulla! Samaan aikaan kun kritisoitte niitä lihavia johtajia, teette täysin samaa jopa niille kanssatovereillenne, jotka yrittävät päästä elämän syrjään kiinni altistumalla sille todelliselle työelämälle! Ja vieläpä huonommallakin palkalla mitä työkkäristä ja sossusta saa! He ovat niitä, jotka pienestä palkastaankin maksavat veroja, joista osa kulkeutuu näille tyypeille, joista ei vain ole “kivaa” olla töissä. Ja viimeaikoina aloittamani sukututkimus toi eteeni jo unohdetun ammatin, joka merkittiin niiden talonmiesten ja talollisten kohdalle, jotka olivat liian vanhoja ja raihnaisia tekemään enää töitä: LOIS!

Viestini näille nuorille, joista ei ole kivaa tehdä töitä mutta silti yhteiskunnan tuet kelpaavat: MINUSTA EI OLE KIVAA ELÄTTÄÄ RIISTÄJÄ-LOISIA!

Ei ole kivaa, ei! Sinänsä tykkään työstäni, päätän itse omat aikatauluni ja olen stressannut normaalit työhöni kuuluvat stressaukset (huom tiedoksi! on ihan normaalia erityisesti tieteen ja taiteenkin aloilla - mitä jälkimmäistä haastatellut edustavat - että työn prosessit ja tulokset(tomuudet) yms. stressaavat ja toisaalta vaativat joskus aikatauluja!) Useita huipputaiteilijoiden elämänkaarta tutkimalla olen todennut, että huippujen joukossa on huomattavan paljon henkilöitä, jotka ovat kokeneet vakavaa “pakkoa” elämässään. Tuosta “pakosta” on saattanut tulla ne helmet! Esimerkiksi Dostojevski, joka kirjoitti yhden huomattavimmista teoksistaan “Muistelmia kuolleesta talosta”, josta minulla kesti viikon toipua kun nuorna sen luin. Teos syntyi sen jälkeen, kun Dostojevski oli ollut 10 vuotta Siperiassa vankileirillä. Entäpä Einstein, joka droppasi yliopiston ja meni tylsään arkistotyöhön. Pakko saattaa olla todellisen taiteen ydin.

Silminnäkijä-ohjelman haastatelluilla oli hienommat läppärit ja järjestelmäkamerat kuin itselläni, vaikka he elivät työkkäri- ja sossutuilla. Jotain on pielessä koko Suomen tukijärjestelmässä! Pitäisiköhän nämä nuoret lähettää vuodeksi Amerikkaan! En sitten tiedä, löytyisivätkö he nukkumasta tuolta kadulta ostoskärry roskiksista dyykattua kamaa täynnä. Vai löytyisikö motivaatio tehdä oman elämänsä eteen jotain. Ja itseasiassa - tehdä jotain muidenkin  elämän eteen! On empatiakyvyn puutetta riistää yhteiskunnalta etuja antamatta mitään sille! Se on riistoa, joka ei hyödytä yhtään toista ihmistä, vain tuen saajaa! Lihavat yritykset hyödyttävät edes jotakuta.

Toinen haastatelluista kertoo, ettei halua ottaa keikkatöitä vastaan, koska edut menisi ja joutuisi kovaan paperisotaan sen saamiseksi “mitä kuuluu minulle”!!!! Mitä kuuluu! Siis ensinnäkin, yhteiskunnan ilmainen tuki ei “kuulu” kellekään, vaan siihen “ollaan oikeutettu”, “on mahdollisuus saada”! Se on etuoikeus, jota ei ole läheskään kaikissa maissa. Tuhansia ystäviäsi tekee töitä, antaa periksi vapaa-ajastaan, ja maksavat sinunkin tukiaisiasi! Ovatko he hölmöjä mielestäsi! “Hullu töitä tekee” ihmisiä alkaa olla jo ihan liikaa Suomessa! Samaan aikaan kun tällaisille yhteiskunnan kuormittajille menee yhä enemmän indeksiin sidottuja ja muita höösääviä tukimuotoja, tuottavuus ja kannattavuus laskee, työpaikat valuvat ulkomaille… Ymmärtävätkö nämä loiset, että heidänkin etuutensa on vaakalaudalla, kun tukiaiset mahdollistavat verotulot vähenevät talouskasvun hiipumisen myötä! Minun piti ihan kääntyä mentorini puoleen, että ymmärtäisin, miksi ihmeessä talouskasvun pitää olla jatkuvaa? No, jos palkansaajat eivät vaatisi niin paljon palkkaa, ja ihmiset eivät heittäisi niin paljon hanskoja tiskiin, ja työpaikkoja ei valuisi niin paljon ulkomaille (osittain tai suoraan edellä mainittujen tekijöiden seurauksena), niin eihän sen välttämättä tarvitsisi olla. Mutta nämä ehdot eivät toteudu, vaan se humanistirastaperformanssitaiteilijakin haluaa indeksitasokorotuksia kuukausittaiseen sosiaalitukeensa. Eli ihmisluonteen itsensä takia talouskasvun on oltava noususuuntainen, jotta pystyttäisiin pitämään edes nykyisenkaltainen etuustaso. Mutta eihän downshiftaajat pääse oman mukavuusalueensa ulkopuolisen ajattelun tasolle, koska se “ei ole kivaa”, että pitäisi oikeasti myös antaa jotain eikä vain saada ja nauttia mukavuutta.

Miten sitten saada “kivaa” työtä? Miltei 100% varmuudella kiva työ ei kävele vastaan, jos ei suostu ensinnäkään tekemään yhtään työtä. Jos ei suostu ottamaan työtä vastaan etujen menettämisen pelossa, ei saa myöskään työkokemusta ja kun ei ole työkokemusta, kukaan ei halua ottaa töihin. Noidankierre on valmis ja siihen voi vaikuttaa vain itse. Seuraa omakohtaisuusosuus, jonka voi ohittaa (kuten itsekin ohitan “kokeneempien rintaäänellä kerrotut näsäviisastelut” useimmiten):

Itse nuorena suivaannuin syvästi itäsuomalaisessa pikkukaupungissa (joka edustaa Suomen syvintä työttömyysaluetta) siitä, että ne harvatkin opiskelijatyöpaikat valuivat samojen käsiin niin, että he tekivät tuplatyötä ja itse - en saanut mitään! Halusin kovasti tehdä jotain työtä olemattomalla ansioluettelollani. Ensimmäisessä virallisessa työpaikassa (lapsuuden mansikanpoimintaa lukuunottamatta) suivaannuin esimiehen kakaraan, joka sai ilmaiseksi hakea jäätelöä kipsasta, jossa olin myyjänä mutta edes kiitos-sanaa ei ollut opetettu sanomaan. Onnellisena jätin taakseni tuon paikan kesän jälkeen, ei tuntunut “kivalta”. No minne työn ja mahdollisuuksien perässä? Helsinkiin tietysti! Asuin Munkkisaaressa rosvojen ylläpitämässä asuntolassa, jossa majoittui merimiehiä, rikollisia ja narkkareita. Vuokraan meni joka ikinen penni jonka sain työpaikasta. Onneksi pian sain soluhuoneen Vantaalta, koska olin saanut opiskelijatyötä, jossa oli epämukavat heräämisajat ja paljon ei-kivaa liikkumista paikasta toiseen. Työparini oli kuitenkin “kiva”. Hyvin pian sain kohtuupalkkaisen kolmivuorotyön toimistotyöpaikasta, jossa oli ei-kiva projektipäällikkö joka hymisteli ihmisten olan yli ja penäsi miksi asiat tehtiin niin tai noin ja joka tuli kelloa naputtaen keskeyttämään kahvitauot ja lounastauot. Eikä tämä pikku-bossi saapunut edes yhteiseen jäähyväisillanviettoon, kun pulju oli ajautunut toimintansa loppuun. Kollegat ja osa päällystöstä oli kuitenkin aika jees. Olin tuon jälkeen taas asteen “kivemmassa” työpaikassa, jossa sai toimia omien taitojen ylärajoilla. Mutta yhdessä tiimissä oli taas ei-kiva kollega, joka ylisteli itseään koska hän oli diplomilla varustettu ja minä en. Päätin vaihtaa “kivempaan” tiimiin. Siellä työ oli siinä määrin “kivaa”, että päätin lähteä kouluttautumaan lisää. Ja sillä tiellä olen. Olen tehnyt pääosin vain “kivoja” töitä viimeiset 10 vuotta! Kerran menetin hermoni perjantai-iltana korjatessani lukiolaisten koepapereita, jotka olin kunnianhimoisesti tehnyt haastaviksi mutta monipuolisesti eri taitoryhmiä palveleviksi. Sahasin omaan nilkkaani: mikä hirmuinen työ oli korjata niitä vastauksia! Mutta mitä halusin kertoa tällä lyhyellä omaelämäkerralla työhistoriastani: kivasta työstä harvoin voi aloittaa! Yksinkertaisesti täytyy tehdä paljon töitä ja palkkioksi saa sitä “kivaa”. Enkä koe raataneeni edes selkä limassa. Kunhapan olen ottanut tilaisuuksista kiinni! Työkkäristä en ole koskaan saanut pennin latia, puhumattakaan sossun luukusta. Opiskeluajan tuet käytin kyllä täysimääräisesti, joita sitten makseltiin takaisin tonnitolkulla kelan rangaistessa työssäkäymisestä, kuten myös ihanat opintolainat, joilla sai ostettua mukavia ulkomaan matkoja ja elektroniikkaa. En ole ollut tukityöllistetty tai pakotettu työhön koskaan. Voisin olla yrittäjä (joka tosin tutkijana tavallaan olenkin), jos älyni ja kapasiteettini riittäisivät tarpeeksi luovaan ajatteluun (sarkastinen heitto näille “90-luvun nuorille”, jotka eivät kuulemma perusta yrittämisestä toisen haastateltavan mukaan… hmm.. kyllähän yrittäminen tuntuu olevan ihan ylivoimaisen raskasta heille!)

Alan enenevässä määrin vastustamaan Suomen hyysäysmallia, joilla nämä riistäjä-loisten elintaso voidaan pitää yllä. Varsinaisia Suomen kreikkalaisia! Tai ehkä he ovat väärässä tukiluokassa, varhaiseläkkeelle ehkä tämä joukko kuuluisi kumminkin. Tai pitäisikö lanseerata uudestaan ammattikunta “loiset”. Ei  loisetkaan sata vuotta sitten osallistuneet enää työn tekemiseen, vaan leipä tuotiin valmiina ja uunituoreen höyryävänä heidän eteensä.

Sinisten siipien laskeutuessa Helsinki-Vantaalle, käväisi lentoemo ystävällisesti toteamassa, että lämpötila ulkona oli -30 celsiusta. Koneen ikkunasta tervehti sininen ja jäinen, lumen peitossa oleva Suomi. Aurinko oli nousemassa palavan punaisena pallona horisontissa. Onpa kaunista nähdä lumisia puita ja sinistä hämärää. Taksikuski naurahti väsyneesti, renkaat sutivat ajellessa jäisiä teitä. Puoli vuotta poissa Suomesta tekee ihmeitä Suomi-kuvalle, kaikki täällä on niin paljon paremmin ja helpompaa!

Amerikan politiikka ei ole jaksanut kiinnostaa viime aikoina, johtuneeko paikallisesta median tavasta jankuttaa yhtä asiaa kerrallaan. Olen vain puolella korvalla seurannut republikaanien esivaaleja (tämän hetkinen jankutuksen kohde), joissa valitaan kilpailijaa Obamalle tämän vuoden presidentinvaaleihin. Ennustin jo alkumetreillä ketkä kaksi tulevat olemaan esivaalien suosikit. Ja niinhän ne olivat, Gingrich ja Romney. Musta heppa, Santorum, on tosin aivan viime aikoina noussut esiin, epäilen johtuvan väsymyksestä aiemman parivaljakon keskinäiseen nahisteluun. Amerikkalaiseen tapaan ehdokkaista yritetään kaivella kaikki henkilökuvaan liittyvät moskat. Gingrich on kuulemma hylännyt syöpään sairastuneen entisen vaimonsa ja ottanut uuden, nuoremman, tilalle. Romney on kuulemma tehnyt “verirahaa” miljoonatolkulla lakkauttaessaan tehtaita ja kääriessään likaisen työn palkkioita. Vaalidebateissa kilvan haukutaan Obamaa ja hänen hallintoaan, kuinka nämä ajavat maata katastrofiin. Erityisesti korkeaa työttömyyttä pidetään nykyisen presidentin syynä. Vahinko vain, että männäviikolla työttömyys osoittikin laskua, markkinoiden ylistäessä perässä. Henkilökohtaisesti pidän kauhistuttavina joitain kohtia republikaaniehdokkaiden vaaliohjelmista. Esimerkiksi Gingrichin ohjelmassa on ääriuskonnollisia kohtia, joita voisi sanoa YK:n ihmisoikeuksien vastaisiksi. Ei pidä tekopyhästi kulkea maailmalla levittämässä demokratiaa ja “ihmisoikeuksia”, jos ei oma nurkka ole kunnossa!

Ei myöskään pidä levittää vapaiden markkinoiden ilosanomaa, jos ei ole valmis itse toimimaan samojen vienti- ja tuontisäännösten mukaisesti! Patrioottiseen tyyliin amerikkalaisten mielessä tuonti on pahasta ja protektionismin elvyttäminen on suosittu populistinen viesti presidenttiehdokkaillakin. Oli Suomessakin takavuosina “Suosi suomalaista” kampanja, joka on kai EU:n kilpailusääntöjen vastaisesti jouduttu lopettamaan. Ja idealismi on pilvilinnoja verratessa käytäntöön: kun taloustilanne on huono (tai palkka yleisesti ottaen pieni), kuluttajat kyllä äänestävät dollareillaan. Hienostelevalle luomuilulle annetaan piutpaut: jos espanjalainen kurkku on 0,50 euroa ja suomalainen 1 euroa, kumman sinä ostaisit? Suomessa samat käytännön lait ovat voimassa, suomalaisen ostaminen pitäisi yllä työllisyyttä mutta kun hinta on korkeampi, eikä subventoida saa milloin minkäkin kilpailulain vuoksi, käytännössä roposilla ostetaan niitä chileläisiä vihanneksia. Kuljetuskilometrivero pitäisi saada välittömästi voimaan elintarvikkeille, haloo Vihreät!

Suomessa kauhistellaan presidentinvaalin rahoitusta, Niinistöllä oli noin miljoona euroa ja Haavistolla pikkuisen vähemmän. Kumpikaan ei ole miljönääri. Amerikassa homma menee toisin. Romney suostui vihdoin paljastamaan veroilmoituksensa: 42 miljoonan tuloista oli maksettu 14 % veroa. Ehdokas puolustautui rempseästi: “Olen tienannut kaiken omaisuuteni itse ja ylpeä siitä!” Ei menisi Suomessa läpi. Upporikas ja vielä ylpeä omista ansioistaan, aivan hirvittävää! Hirvittävää on jopa amerikkalaisen yleisön (tai median) mielestä se, että Romney meni turskauttamaan puheessaan, että keskittyy keskiluokkaan. Ei saa keskittyä keskiluokkaan, niillä(kin) menee liian hyvin. Pitää keskittyä köyhiin. Tämmöistä hurskasteluahan Suomenkin vaalipuheissa pitkälti on, vaikka kaikki poliitikot (ja monet veronmaksajatkin) oivaltavat, että köyhiin ei voi keskittyä, jos tulonsiirron mahdollistavaa väenosaa ei ole.

Suhtautuminen verotukseen on ääripositiivista ja sosialistista Suomessa verrattuna USA:an. Republikaanit pauhaavat, ettei Amerikkaan haluta eurooppalaistyyppistä sosialismia (käytetään termiä “social engineering”, joka viittaa valtion harjoittamaan mekaaniseen tulonsiirtoon). Sosialistit (johon varmaankin sitten suomalaisetkin lasketaan) voisi muiluttaa Kuubaan tai Pohjois-Koreaan nauttimaan sosialismin eduista, ajatellaan Amerikassa. Republikaanien väriä kantavan tv-asema Foxin keskustelussa panelistin teesinä oli, että verojen kanto on hulluutta, koska jokaisen kristityn tulisi laittaa kymmenys itse valitsemaansa hyväntekeväisyyteen. Logiikka ontuu: hyväntekeväisyydellä (lue: hyväntahtoisuudella) kun on taipumus aaltoilla yleisen taloustilanteen kanssa. Ja jos kaikki saisivat itse valita verokohteensa, lasten syöpäsairaala olisi kohta ainoa, jota tuettaisiin. Sympatiaa ei heru pitkäaikaistyöttömille, varhaisella työkyvyttömyyseläkkeellä oleville, kakkostyypin diabeteksen kanssa taisteleville, kymmenen lapsen maahanmuuttajaperheelle (tai natiivillekaan) tai viiden lapsen yksinhuoltajaäidille, jonka kaikilla lapsilla on eri isä. Ihmiset arvottavat hyväntahtoisuuskohteensa liian raa’asti, joten pelkkänä tukimekanismina vapaaehtoiset rahalahjoitukset eivät toimi! Ei menisi läpi Suomessa (eikä USA:ssakaan) jo kärkikisasta tippuneen Ron Paulin jutustelut, että “Ei minun nuoruudessani ollut mitään työttömyystukea!” Hän haluaisi palata takaisin 1950-luvulle, jolloin jokainen joutui tekemään työtä, jos halusi syödä. Mitä lie niistä, jotka eivät saaneet töitä ja pystyneet tekemään töitä. No, mitä jää käteen kun veroja ei saa nostaa, eläkeikä on jo “kuolema”. Ajetaan alas valtion hallinto.

Toisin kuin jenkeissä, Suomen presidentin vaaleja on kilvan suitsutettu “herrasmiesmäisiksi” ja keskusteluja on kiitelty, koska ne toivat suvaitsevaisuuden takaisin Suomi-brändiin (persujen jytkyn jälkeisenä “anti-jytkynä”). Ei edes länsimaissa ihan joka päivä ole presidenttiehdokkaana homoseksuaalia, jonka puoliso on avoimesti mukana kampanjassa. Tämä ehdokas, vaikka toiseksi jäikin, sai miljoona ääntä. Yliopistokaupunkien äänet varmaan olivat valtaosa näistä, liberaalisuus kun keskittyy isoihin kaupunkeihin, jossa on koulutettua väkeä. Mutta “konservatiivi” voitti ennätysmäisellä äänivyöryllä. Nyt odotan näiltä suvaitsevaisilta liberaaleilta suvaitsevaisuutta siihen, että nielevät vaalituloksen kiltisti ja ymmärtävät, että on eri tavallakin äänestäviä ja ajattelevia ihmisiä. Ei Suomen tarvitse olla ykkönen ihan joka asiassa, tarvitseeko?

Minua hävetti lapsuuden maakuntani, Pohjois-Karjala, jonka äänestysprosentti presidentinvaaleissa oli Suomen alhaisin. Jos ei äänestä, ei voi vaikuttaa, eikä voi osallistua. Eikä kyllä sitten kitistäkään olosuhteista, ainakaan minun kuullen. Passivoitukaa minun puolestani. Ei “valtio” tule pelastamaan sieltä ketään pystymetsistään: huudot “gimme gimme gimme” kaikuvat tyhjälle yleisölle. Mielenkiintoista on, että äänestyskarttojen perusteella itä-Suomen kunnissa on työttömyys suurempaa kuin länsi-Suomessa, ja äänestysinto jakautui suurin piirtein samaa itä-länsiviivaa mukaellen. Ne, joilla erityisesti olisi aikaa ja tarkoitusta äänestää, jättivät hanskat naulaan. No, kohta tulee joku työryhmä tutkimaan äänestyspassiivisuutta, joten sofistikoituneempiakin selityksiä itä-Suomen passiivisuudelle tullaan vielä kuulemaan.

Olen täydellisessä aikaerosekaannuksessa ja miltei työkyvytön unen puutteen vuoksi. Lisäksi minua sapettaa vieläkin lääkärirumba Floridan päässä joka alkoi siitä, että menin flunssaa seuranneen ihoreaktion vuoksi reseptin toivossa lääkäriin. Homma meni siinä määrin sivuraiteille itse pääoireesta, että päätin sitten käydä täysin yksityisesti - ilman Kela-korvauksia - Suomessa iholääkärille. Tilani on jo parempi mutta unettomina aamuyön tunteina kaikki negatiivinen saa ajatuksista vallan (evoluutio on mennyt pieleen tässä tapauksessa, koska unettomuutta voisi helpottaa positiivisten ajatusten kierre…) ja sadattelen vieläkin amerikkalaisten sekavaa järjestelmää ja keskittymiskyvyttömyyttä lääkärikoulutuksenkin saaneilla. Tein myös kostosuunnitelman valmiiksi, eli aion aloittaa paikallisesti tyypillisen “shoppailun” lääkäreillä - suomeksi: vaihdan lääkäriä!

On presidentinvaalit kotomaassa ja kävinpä minäkin kuuliaisena Suomen kansalaisena tunnin ajomatkan päässä äänestämässä Suomi-talolla (Lantanassa). Sydäntä elähdytti nähdä suomalaisten kuntien vaakunoita seiniä kiertämässä. Kanttiinista ei tosin saanut karjalanpiirakoita tai korvapuusteja, joiden vaje on alkamassa käydä sietämättömäksi. Jopa niin, että paistoin elämäni ensimmäiset korvapuustit viime viikolla.

Äänestin mielestäni ainoaa presidenttiehdokasta, jonka lähettämistä tiukkoihin ulkomaisiin diplomatiatehtäviin ei tarvitsisi pelätä. Olin siis realistinen äänestämisessäni. Miltei kaikkien muiden ehdokkaiden edustamisessa on tietty nolostumisen vaara. Ajatteluni noudatteli pitkälti suomalaisten lukioiden varjovaalien tuloksia, jossa suosituimmaksi äänestetyt ehdokkaat olivat Sauli Niinistö (kokoomus) ja Pekka Haavisto (vihreät). Itsekin sain YLE:n vaalikoneesta parhaimmaksi ehdokkaaksi Haaviston. Mutta en antanut ääntäni Haavistolle, koska viimeisissä vaalitenteissä kultakehä ikävästi karisi häneltä(kin). Hän edustaa tiettyä ympäristöviisautta. Mutta en uskaltaisi lähettää häntä Saudi-Arabiaan ja sielläkin pitää potentiaalisesti Suomen olla mukana. Olin myös pettynyt siihen, että hän oli jättänyt opinnot kesken. Mutta jättihän Einsteinikin. Feisbuugi-tuttavapiiriini näköjään mahtuu paljon Haaviston kannattajia mutta silläkään ei ole merkitystä käytännön kannalta. Olen inhorealisti.

Niinistöä on haukuttu liian siirappisen mielikuvan rakennetuksi tuotteeksi ja asioista puhumisen välttäjäksi. Ensinnäkin. Realisti sanoo: presidentinvaalit ovat henkilö- eli mielikuvavaalit. Ei siinä puolue enää loppupelissä paina vaikka selvästikin esim. Soini ja Arhinmäki puhuvat enimmäkseen puoluejohtajan äänellä kuin kokonaisen kansan johtajana. Ei semmoista voi hyväksyä, että puhutaan vain tietyn kansan puolesta vaikka se kuinka porukkaan uppoavaa puhetta olisikin eriarvoisuuden ja tuloerojen poistamisesta. Niinistön kampanjan ovelat ylistykset esim. suomalaiselle äitiyspakkaukselle ja musiikkiopistojärjestelmälle ovat todella osuvia! Ei missään muualla maailmassa, olisi voinut vaikka kirjoittaa mainoksen alalaitaan. Vaatii tietysti tiettyä oivaltamista saada Niinistön sanoma esille. Ei ole korrektia nykymaailman valittamiskulttuurissa sanoa suoraan, että meillähän on hienoja etuuksia, joita ei ole elitisoitu pienelle porukalle vaan ne ovat kaikkien käytettävissä!

Miksi muutoksesta meuhkaamalla ei voiteta presidentinvaaleja tai pelasteta Suomea? Realisti vastaa: muutoksen puolesta äänestetään aina kun menee huonosti. Mutta talous on monimutkaisempaa kuin meuhkarit yleensä aavistavat. Esimerkiksi: nostetaan veroja, ei leikata. Itseasiassa tämä toiminta voi johtaa talouden syöksylaskuun! Mutta Suomessa on niin poliittisesti korrektia sananheittoa, ettei uskalleta sanoa suoraan, ettei kohta maassamme ole sitä rikkainta väestönosaa, jolta veroja voisi nostaa. Ja että samalla syödään ne viimeisimmätkin mahdollisuudet suomalaisilta itseltään pysyä kaupan ja yritysten asiakkaina (=ostovoima). Leikkausten kohdistuminen on ollut lyhytjänteistä ja kuntauudistukset eivät ratkaisisi talousvajetta luultavasti enempää kuin villit terveyskeskuskilpailuttamisetkaan, joilla julkista terveyskeskussektoria on ajettu multikorporaatioiden (sekä visioköyhien kunnanvaltuutettujen) ehdoilla alas. Joskus epäilyttää, ovatko tietyt terveydenhuollon ammattiryhmätkin mukana hyötymässä näistä yksityistämisistä. Palatakseni kahteen äänestyssuosikkiin, Niinistöön ja Haavistoon: he eivät ole muutoksesta meuhkaajia.

En voinut äänestää naisehdokkaita, vaikka olen periaatteessa sitä mieltä, että siskot tulevat pelastamaan tämänkin maan. Minua pelottaisi, että herännäis-Sari Essayah menisi töräyttämään jossain maallisessa tilaisuudessa hihhulijuttuja. Sinänsä hänen asialinja on ollut järkevää, hän on edustava (ex-urheilija sentään) ja hän on kohtelias, iloinen ja helposti lähestyttävän oloinen. Nämä ovat ominaisuudet, joita pitäisi kyllä nykymaailmankin töykeässä ilmapiirissä alkaa korostaa uudestaan! No, RKP:tä edustavaa Eva Biadetia en siksi äänestä, että vastustan pakkoruotsia. Kaksi kieltä pitää olla pakollisena peruskoulussa jo ala-asteelta (nykyisen yläasteen sijasta) mutta englannin lisäksi sen toisen vieraan kielen tulisi voida itse valita. En lapsena kuullut sanaakaan ruottia tuolla itä-Suomen rajalla, paitsi presidentin uudenvuodenpuheessa “bästa tittare” ja “Med Börjäre”. Joskus toivoi ymmärtävänsä venäjää, varsinkin niiden suklaasilmäisten kesäopiskelijapoikien…

Mitäs ehdokasryhmän senioreista? Paavo Väyrynen (keskusta) on tohtori, hienoa. Mutta tässäkin on se nolostumisfaktori vaikuttamassa. Ja onkohan hänkään koko Suomen edustaja. Ehkä enemmän kuitenkin kuin hallituksen kaveri! Tulisiko Väyrysestä hallituksen riippakivi? Luultavasti emme saa tietää sitä, vaikka pelkoni on, että joku kammottava vaaliliittouma kääntyykin Väyrysen taakse, jos tämä pääsee toiselle kierrokselle kisaamaan Niinistön kanssa.

Olen huokaissut helpotuksesta viime viikkojen äänestysluvuista, joissa Paavo Lipponen (SD) puolestaa on jäänyt hännille. Lukematta pätkääkään Aamulehden kolumnia aiheesta “Putkigate” olen alkanut pohtia Venäjän ja Saksan masinoimaa kaasuputken merkitystä laajemmalta kannalta. Lipponenhan ei suostunut puhumaan tästä suurimmasta hänen ehdokkuuttaan varjostavasta asiasta missään. No ei puhua voi, koska nimet ovat kilometrin pituisissa disclaimereissa takaamassa vähintään 20 vuoden salassapitosopimuksen, epäilen. Yhtään vähemmän epäilyttävää ei minusta ollut ex-pääministerin Matti Vanhasen pikakäynti uutisissa, jossa hän vakuuttelee, ettei Lipponen konsultoidessaan kaasuputkifirmaa yrittänyt mitenkään vaikuttaa hallitukseen. Kuka häntä enää uskoo. Mutta voihan se ollakin niin, ettei hallitukseen asti tarvinnut mennä. Kaasuputkiprojekti tarvitsi vain imagon ja turvan vuoksi tietoa mitä pitäisi tehdä, mikäli putkesta tulisikin tosiaan poliittinen asia. Nyt pelkkä ympäristöpoliittinen päätös irtosi sen kummempia hälyjä, monien länsimaiden ihmetykseksi. Valtavat putkirakennelmat olivat pitkään ennen päätösleimaa valmiina Venäjällä telakalla odottamassa laskua itämeren pohjaan.

Kyse ei tosiaan ole ympäristö- tai hallituspoliittinen. Ei luultavasti edes turvallisuuspoliittinen. Mutta petyin niin perinpohjaisesti suomalaisen valtion lyhytnäköiseen ajatteluun tulevaisuudesta! Kyseessä oli perinpohjainen kulttuuri- ja matkailupoliittinen munaus! Kaasuputki olisi ollut halvempi viedä maitse Viron läpi Saksaan mutta Venäjä ei halua maksaa piiruakaan tai olla tekemisissä Viron valtion kanssa, koska se ei ole antanut venäläisen korruption enää hallita maataan. Mutta rangaistukseksi Suomen nousulle saatiin putki, joka estää täydellisesti Suomen mahdollisuuden todella päästä Eurooppaan. Kaasupilvikatastrofien aikana jouduin omakohtaisesti kokemaan, kuinka Suomi on saari! Suojattu, eristetty Suomi, josta ei pääse helpolla pois ja jonne ei pääse helpolla. Hirveää tekopyhyyttä Lipposelta puhua avoimuudesta Eurooppaan kun hän on ollut mukana projektissa joka esti itämeren ali kulkevan juna- ja tietunnelin rakentamisen Tallinnaan! Kuin luontevasti, kaasuputkipäätöksen jälkeen Venäjältä tuli ilmoitus rakentaa luotijunayhteys Euroopan sydämeen balttien läpi. Siitäs saimme. Kiitos kun yhteydet lopullisesti ovat onnettomat ja visiot on tapettu! Olisimme tarvinneet sen oman “Englannin kanaalin” mutta ei ole enää mahdollista! Ja koska ihminen tarvitsee jonkun syntipukin omalle ärtymykselleen, mikäpä olisi helpompaa kuin valita yksi mukana olleista konsulteista.

Eli siinäpä olivat näkemykseni ehdokkaista. Nyt lähden laskemaan verenpainetta pienellä happihyppelyllä.

On aika panna vanha vuosi pakettiin ja katsella tuorein silmin uuden vuoden kujeita. Pitäisi myöskin tehdä jokin uuden vuoden lupaus, jonka voi rikkoa ja rikkomista juhlia. Ja mitä lupasin vuodelle 2012: saada valmiiksi se iänikuinen väitöskirja! Tätä manuskriptien sahaamista on ollut jo tarpeeksi! Nirppanokkaiset katselmoijat pyöritelkööt sukkiaan: nämä kamat julkaistaan! Piste. En siis (vieläkään) ajatellut ryhtyä harjoittelemaan maratoonia, hypätä laskuvarjolla, muuttaa Hauholle.. Ihan riittävä, itseni ylittävä ja järisyttävä tavoite on juuri mainitsemani väikkäristä konkreettisesti ja henkisesti eroon pääseminen! Laitoin kyllä listalle muitakin pienempiä tavoitteita mutta niiden tekemättömyydestä en koe mitään tunnonpistosta eivätkä ne edes ansaitse päästä julkiselle listalle.

Mitä vuodesta 2012 jäi mieleen? Ihmissuhderintamalla mieleen on jäänyt tietysti yllättävät tapaamiset Wanhojen tuttujen kanssa. Ystävät, joiden elämiä kuvittelin ruusunhohteiseksi perhe-elämäksi, olivatkin eronneet riitaisasti ja usein taustalla oli lastentulon jälkeinen alkoon tarttuminen miehen osalta. Näin siis useamman tuttavani kohdalla. Suomalainen perhedraama on niin läpitunkematon kotelo, että monet erot ovat tulleet täysin yllätyksinä minulle. Sitten ystävät, joista ei oikein ota selvää ja jotka jättävät ristiriitaisia tunteita. Kaipuuta viettää enemmän aikaa yhdessä ja helpotusta, ettei tarvitse viettää aikaa enempää yhdessä. Tilanteessa on liian monen ihmisen kohtalo vaakalaudalla, eikä sumaan ole sopivia ratkaisun avaimia. Joskus sitä haluaisi kulkea mukana mutta ei voi. Laitetaanpa soimaan sanoitukseltaan tähän sopiva, Elton Johnin ainoa hyvä biisi, Sacrifice.

Vuonna 2011 oli useita aiheita, joista halusin kirjoittaa blogiin mutta jotka jäivät akuutimpien aiheiden varjoon. Esimerkiksi halusin kirjoittaa uusavuttomuudesta, joka seuraa siitä, kun ihmiset ovat (liian) automaattisten tulonsiirtojen vuoksi vieraantuneet siitä, miten yhteiskunta toimii ja mistä raha elämiseen tulee. Tämä kirjoitus olisi koskenut mielikuvastrategiointia Civilization-pelimäisesti: miten selvitä Suomessa kun taskussa on vain 100 euroa rahaa eikä ole työtä tai asuntoa. Pelissäni jäin jumittamaan siihen, että bussilipun jälkeen päädyin Pertunmaalle, jossa taskussa oli reilut kuusikymppiä ja työvoimatoimiston sivuilla vain kaksi avointa työpaikkaa: koulunavustaja ja intialainen kokki! En ole vielä tohtori, joten olisin ehkä vielä pystynyt löytämään käytännöllisen ratkaisun työpaikkaongelmaani. Enkä ole hyvä pelaamaan Civilizationia.

Yksi aihe, joka on jo hieman hiipunut, on uutiset raivostuneista vanhemmista. Siis todella raivostuttavaa minusta on se, että “vanhemmat” joiden pitäisi olla aikuisia esimerkkejä jälkipolville osoittavat naurettavaa ja epärakentavaa käytöstä täysin mitättömistä asioista, jotka itseasiassa ovat opettavaisia kokemuksia lapsille. En nyt puhu koulukiusaamisesta, joka vaatii puuttumista. Vaan terveen järjeen ja terveiden kokemusten kyllästämästä peruskoulusta. Kyllähän se suomalainen peruskoulu on tasapäistävää, myönnän. Hirvittävää oli jauhaa koko ensimmäinen vuosi aa-aa-aasi, kun osasi lukea ennen koulua! Ja jotkut tankkasivat samaa aa-aa tahtia vielä useammankin vuoden jälkeen. Se on kidutusta paremmille oppilaille! Kidutusta ovat myös ne lapset, jotka eivät vuodenkaan harjoittelun jälkeen pystyneet muodostumaan ruokajonoon (tarkoin vaalittu salaisuus suomalaisten hienoon jonotuskykyyn!) vaan antoivat kaikkien muiden kärsiä nälkää heitä odotellessa! Ja silti miltei kaikki tuntemani enemmän tai vähemmän menestyneet ihmiset ovat käyneet tuon saman suomalaisen peruskoulurumban. Kaikki meistä muistavat vieläkin miltei kaikki opettajat, useimpia muistellaan lämmöllä ja heidän inhimillisiä puutteitaan naurulla. Kyllä luvattoman moni opettaja oli saanut tietämättään lempinimen, joka ei kestäisi aikuismaista tarkastelua. On ihan riittävä rangaistus opettajille sietää nulikoita monta vuotta, ilman että vielä niiden idioottimaiset vanhemmatkin pyrkivät saamaan huomiota..

Jossain vaiheessa ajattelin analysoida Taloussanomien yleisökommenttien sisältöä. Siellä oli ainakin kahdenlaista porukkaa: “Romahdus tulee rom rom rom” ja “Tämä uutinen ei koske Suomea!” Kaaosevankelistoja on tänä vuonna putkahtanut suomalaiseen politiikkaan yllättävän paljon vaikka samaan aikaan tiedetään että “sumeat markkinavoimat” polkevat mielikuvien varassa. Vuoden 2011 sisälle mahtui monta uutista tuloeroista, viimeisimpänä uutinen väitöksestä, jonka mukaan mukaan suuret tuloerot saattavat haitata talouskasvua. Totta, koska ylin tuloluokka ei - kaikkien odotusten vastaisesti? - luokaan niitä uusia työpaikkoja tai ole se suomalaisten tuotteiden (tai ylipäätään minkään tuotteiden) suurostaja ja tunnollinen kuluttaja, joka sen pitäisi suuremmilla rahoilla olla! Mutta jossain vaiheessa kyllästyin blogeissani hakkaamaan halolla pelkkiä suurituloisia, joten olen yrittänyt uudemmissa blogeissani löytää puutteita myös siinä valittavassa - itsensä köyhäksi tituleeraavassa ja työtä ruinaavassa - ryhmässä. Löytyyhän niitä vaikka ne eivät ole uutiskorrekteja. Siirryn itse tuohon ryhmään uutena vuotena, rahoitukseni on pian nimittäin katkolla.

Hetki vielä kuitenkin talousasialle.. Aina kun joku tuloerouutinen tulee, siihen pullahtaa vähintään toistasataa lukijan kommenttia internetissä. Sen verran syvällisesti se porautuu jokaisen veronmaksajan sydämeen. Mutta on kaksi katsantokantaa, jotka ovat minusta se “ero” kansan kesken ehkä enemmän kuin varsinainen tulotaso! Toinen porukka pitää veroja epätasa-arvoisesti jakautuneena (vaikka progressiivisuus on maailmanlaajuisestikin omaa luokkaansa) ja haluaa vielä isompia tulonsiirtoja ylemmiltä tuloluokilta alas. Toinen porukka pitää veroja epäilyttävästi jakauneena, koska heidän kova(kaan) yrittäminen ei tunnu jättävän yrittäjäkouraan paljon mitään. Jolloin ainoana vaihtoehtona on turvautua pääomatulonjaon piiriin. Ei yrittäjyydessä ole järkeä, jos se on miinusnollahommaa. Eli jälkimmäinen ryhmä uskoo siihen, että jokaisella on mahdollisuus tienata, jos vain “yrittää” ja kunhan valtio ei vie kaikkea heti nenän edestä.

Tulonsiirto-ongelmat kirvoittivat USA:ssa jopa ehdotuksen ns. Buffett-verosta (nimetty erittäin rikkaan suursijoittajan mukaan, joka oli ideaa kehittämässä), joka olisi verottanut ylintä prosenttia huomattavasti nykyistä raskaammin. Ehdotus äänestettiin USA:ssa nurin kun samaan aikaan oli kirveen terällä saisiko keskiluokkakaan pitää verohelpotukset. Minun ehdotukseni: annettaisiin jokaiselle palkansaajalle mahdollisuus osallistua osalla palkastaan firman, jossa työskentelee, osakesijoittajaksi. Eli palkkaa vastaan osakkeita! Tämä ei ole sama kuin optio -ohjelma, joka on sidottu erinäisiin parametreihin. Mallissani haluttu prosentti palkasta olisi suoria osakkeita eli “vähempiverotuksellista” (huom! ei-progressiivista) pääomatuloa (niin, osakkeista maksetaan veroa vasta myydessä voitolla). Motivaatio tuottaa lisäarvoa firmaan, sekä osallistua, kasvaisivat koska osavastuu (=riski) yrityksen tulevaisuudesta olisi myös itsellä!

Viime vuodelle asetettamani tavoite hankkia kesämökki ei toteutunut. Käytännöllisistä syistä, koska valtameren takaa on vaikea lähteä tekemään niin suurta kenttäoperaatiota. Elämänkäänteiden vuoksi omistukseeni ajautui kuitenkin pieni lohkotontti itä-Suomesta rajan tuntumasta, jolle voisin ehkä jotain rakennusta aloittaa jos se telepaattisesti onnistuisi. Lisäksi, työhön liittyvistä tavoitteista melkein kaikki jäi toteutumatta mutta olen ottanut niihin stoalaisen kannan, tämä on koulunkäyntiä! En ole kaivannut yliopiston pölyisiä käytäviä yhtään hetkeä, enkä totisesti halua nähdä loppuelämääni päätoimisesti hiljaista työhuonepakertamista tai kellarikerrosten ikkunattomia laboratorioita. En taida myöskään tottua enää koskaan suomalaisiin taloihin, joissa ikkunat eivät ulotu lattian rajasta kattopilariin asti ja joista ei näy vettä. Näin sitä omat tavoitteet kirkastuvat iän myötä..

Oli vuonna 2011 varmaan kaikenlaisia isompiakin uutisia, luonnonkatastrofeja jne. mutta koska ne eivät liipaisseet läheltä, ovat ne haipuneet suloiseen unholaan. USA:ssa tapahtuva occupy-liike muistutti minua työväen vallankumouksesta, joita aika-ajoin turhautumisen ja eriarvoisuuden vuoksi syttyy maailmassa. Virkistävää sinänsä amerikkalaisessa taloususkovaisessa julkisessa keskustelussa on sen 1% vs 99% pohtiminen. Rikkaat aina vetoavat siihen, että vuosikymmenien saatossa myös köyhien elämänlaatu on parantunut. Mutta pitäisihän heidän ymmärtää, ettei se riitä: vertailu ei aina johda kovaan työhön saada samat edut myös itselle vaan voi johtaa myös katkeruuteen. Samaan vallankumoussarjaan niputan arabikeväänkin, jossa vaarana on tietysti katkera takatalvi jonkin fundamentaaliryhmän ujuttautuessa valtatyhjiön tilalle. Sitten on sivu-uutiset, jotka voivat herättää pohdintoja päivienkin päästä mutta eivät pääse ykkössivulle (paitsi minun blogiini), kuten kenen tuntemattoman henkilön jalka huuhtoutui lomailevan pariskunnan takapihalle Miamissa viime viikolla.

Kaiken kaikkiaan, vuosi 2011 oli ihan mukava, “säitä piisasi” Floridassa sen joka päivä, tuli monta muistorikasta reissua sinne tänne, monta hyvää uutta pianokappaletta opettelin soittamaan. Ja menipä joku manuskripti hyväksyntäänkin, joissa olin kirjoittajana (=työsaavutus..). Suhteet Suomen tuttaviin haipuivat miltei nollatasolle, koska feishumbuugikäyttöni on edelleen säälittävän vähäistä, ja pelkäänpä, että trendi jatkuu sähköisistä mahdollisuuksista huolimatta. Sosiaalisiakin haasteita siis on! Kokonaisuutena olen tyytyväinen, en siis kaipaa edellistä vuotta mutta en myöskään noidu sitä häipymään hiiteenkään. Uutta kohti!

Haluan kertoa Herra Z:sta. Nimen valinta voi olla tietoista, sillä hän on todellakin se puuttuva evoluution linkki monessa mielessä minun maailmankatsomuksessani. Voisi hän tietysti olla “mentorikin” tai life coach myös mutta olkoon nyt Z. Usein joutuessani epätoivon syövereihini oman osaamattomuuteni ja motivaation puutteen vuoksi, Herra Z:lla on kyky palauttaa usko siihen, että maailmassa on olemassa sisäistä paloa ja voimaa jonka avulla ihmiskunnan henkinen ja tekninen kehitys edistyy sittenkin kaikenmaailman ärsyttävistä nilviäisistä ja esteistä huolimatta.

Totean ensin, että Herra Z on kaikista tuntemistani ihmisistä kaikkein lahjakkain. Tai jos vältellään sanaa lahjakas, tämän taustalla on varmasti kovaa työtä ja laadullisesti paremmin tehtyä ajatustyötä kuin keskivertoihmisillä. En ole koskaan kuullut hänen suustaan turhia ylistyksiä omasta osaamisestaan. Hänen yrityksessään on Herra Z:n asiallisen kommentin perusteella maailman paras tuote. Kolmekymppisenä hän oli pyöräyttänyt Laudaturin väitöskirjan (palkittiin luonnollisesti väitöskirjapalkinnolla), sekä kirjoittanut aiheestaan oppikirjan. Rikastumaan kirjoilla ei pääse, sen Herra Z on iloisesti töräyttänyt ilmoille: “Viime vuonna tuli miinus tuhat puntaa preemioita!” Naurua päälle!

Hänen asenteensa onnistuu yllättämään yhteiskunnan kyllästyneimmänkin: pörssiromahduksesta hänenkin salkustaan suli isoja omaisuuksia. Herra Z kuittaa tilanteen taas tyytyväisesti: “Laitoin kaikki munat yhteen koriin!” Mitäpä moisista maallisista huolista! Eihän rikkauksia kerätä maan päälle..

Päivittäinen lukupakettini on vaatimaton verrattuna Herra Z:tan urakkaan: Herra Z:lla on yleensä menossa noin kahdeksan kirjaa, jotka koostuvat oman alan asiantuntijakirjallisuudesta, vapaaehtoisista valtiotieteen tms. tenttikirjoista, hömpästä (fantasiasta yleensä). Näiden päälle on luonnollisesti laatuaikakausilehtiä kuten Times tai Tiede. Herra Z pitää huolellisesti päiväkirjaa minkä verran mitäkin on luettu ja mikäli luvuille on takaraja. On tärkeää tietää, minkä verran minäkin päivä tulee lukea mitäkin.

Hänet on haluttu vuosi toisensa jälkeen luennoimaan Yhdysvalloissa prestiiseissä yliopistoissa. Ja minne palavereihin hän meneekin, hankalimmatkin tilanteet kääntyvät yleensä voitoiksi. Kuulen kerta toisensa jälkeen, että se ja se tapaaminen oli menestys! Olivat täysin otettuja! Konferensseissa hänen käyntikorttinsa loppuvat kesken ja uusia luentokutsuja satelee. Kuulemma eturivin opiskelijatytöilläkin palavat silmät. Naiset halailevat lähtiessä ja poskisuudelmiin tottumaton Herra Z joutuu tuon tuosta punastumaan.

Siellä missä Herra Z lenteleekin, on aina ihmisiä joihin iskee hallitsematon alemmuudentunto. On luonnollista tuntea pientä pistosta kun tapaa ihmisen joka on tyytyväinen elämäänsä oudon buddhalaisella tavalla. Ja vieläpä oikeutetusti. Olen joutunut toteamaan omilla silmilläni kuinka fiksunkin ihmisen jutut muuttuvat Herra Z:n ympärillä mm. sellaiseksi, “kuinka hänen elämässään on sitä ja tuota sisältöä, joka on kuitenkin tärkeämpää kuin työ, ettei elämässä olisi pelkkää työtä vaan pitää olla jotain sisältöäkin ja että vain tuo ja tämä sisältö on arvokasta loppujen lopuksi.” Ja sitä rataa. Pikkusieluisuus näissä muissa ihmisissä tuo itseään esille Herran Z:n kuunnellessa myötätuntoisena. Jos minä olisi Herra Z, nostaisin kulmakarvojani ja kääntyisin kannoillani. Mutta kun hän on Herra Z, hän ei käännytä kateellistakaan ihmistä pois, jonka täytyy nostattaa itseään Herra Z:n valokehässä. Taas kerran sulka Herra Z:n hattuun. Tuo on todellakin taito, jonka haluan vielä joku päivä oppia!

Yksi menestyksen salaisuus voi olla uteliaisuus. Ei ole paikkaa, johon Herra Z ei haluaisi mennä. Ja eipä taida olla maanosaa, jossa hän ei olisi jo tähän mennessä käynytkin.

Joskus mietin onko Herra Z:n salaisuus yksinkertaisesti pyhä huolettomuus. Itse olen saanut harjoiteltua pyhää huolettomuutta hyvin pitkälle äärimmäisten ikävien kotitehtävien (siivous, kokkaus, pyykki, kaupassakäynti, ulkotilojen siivous kun niitä vielä oli jne.) osalta mutta monella muulla alueella (kuten tekemättömät työtehtävät tämänkin blogin kirjoittamisen aikana) pyhän huolettomuuden harjoitteluni on alussaan. Minua ärsyttää kaikki nuo pakot.

En malta olla kysymättä kerran taas apua ahdistukseeni, miten saisi aktivoitua itseni työntekoon. Eräpäivät ne puskevat minullakin, apurahalla nykyisin kamppailevalla. “No sumpulalla tietysti!” Mikä tuo sumpula on, jää selvittämättä ja saamatta. Herra Z:n aikataulut ja työtehtävät ovat huomattavasti ahdistustani huomiota vievämpiä. Enkä pysty olemaan kovin tosissani kyseisen ihmisen seurassa. Ainakin olen hyvällä tuulella taas, vaikkei työni edistykään!

Ola! Enpä muista vähään aikaan nähneeni niin paljon suumaskeilla ja panssarilakeilla varustettuja rynkkymiehiä partioimassa. Jopa lähi-idän ja Pohjois-Afrikan matkat jäivät Meksikon näkemäni varjoon. Paikallinen toteaa, että maassa on sotatila. Kun lukee USA:n päässä uutisia Meksikosta (paikallisittain “mehiko”), tuntuu, että sota on pahasti hävitty erityisesti pohjoisrajan läheisyydessä. Päättömiä, pahoinpideltyjä tai muutoin katutaisteluissa tarkoituksella tai vahingossa ammuttuja ruumiita voi kertyä yhteen kaupunkiin kymmeniä tuhansia vuoden aikana. Poliisivoimat eivät tunnu ainakaan aseistuksen puolesta voimattomilta. Miksei huumesotaa sitten saada pysäytettyä?

Huumesota ei ole koskaan pelkkää huumeherrojen sotaa viranomaisia vastaan. Se on tahdon puutetta, pelkoa ja viranomaisten (sotavoimien ja poliisien) korruptiota. Se on liian suurta tuloeroa ihmisten välillä, jota vastaan ollaan voimattomia. Tahdittomana nuorena opiskelijana kysäisin kerran suoraan meksikolaiselta kollegalta, miksi te kaikki muutatte pois omasta maastanne (ettekä jää rakentamaan isänmaatanne)? Melkein närkästynyt mutta totuudenmukainen vastaus oli: Meillä ei ole keskiluokkaa! Niinpä. Kun yhteiskunnassa on mahdollista olla vain todella köyhä tai todella rikas, vaihtoehdot ovat epäreilut. Keskiluokkaan ja rikkaaksi ei pääse kuin lahjomalla viranomaisia tai liittymällä erittäin houkuttelevaan huumebisnekseen. Tavallista “sosiaalisten portaiden” nousua ei ole olemassa Meksikossa. Tavallisella tarkoitan sitä, että omalla työllä ja tahdolla, esim. kouluttautumalla tai paiskimalla töitä ja yrittämällä voi nostaa omaa elintasoaan merkittävästi. Tilastotietoa: Suomessa ja Ranskassa on jopa USA:aa paremmat sosiaalisen nousun edellytykset. Suomessa tuntuu olevan hyvin erilainen asenne kuitenkin kuin USA:ssa: tätä nousun mahdollisuutta ei arvosteta kun taas USA:ssa tyydytään eriarvoisuuteen, koska nousun mahdollisuus on ylipäätään olemassa. Se on sitä mihin milloinkin tottuu..

Ennen lähtöä yritin udella amerikkalaista näkökulmaa: uskaltaisinko ottaa upouuden järkälemäisen ja kalliin järjestelmäkamerani mukaan Meksikoon. Vai tulisiko heti ensimmäisestä kadunkulmasta nälkäisillä kiilusilmillä varustettu katuvaras kamerani kimppuun. Voiko siellä kulkea vapaasti siellä sun täällä? Ohjeistus oli, että halpa pokkarikamerasi on hyvä valinta. Ja, älä pukeudu liian näyttävästi. Vältä varjoisia puistikoita. Kaivoin vaatekomeroni tyhjäksi reikäisistä ja epämuodikkaista releistä, jotka saatoin jättää kunkin päivän jälkeen roskikseen. Otin myös muovipussillisen mukaan kaikkea pientä lahjomiseen sopivaa, kuten hajuvesiä, huiveja jne. joita voisin rahan asemesta jättää jälkeeni. Havahduin siihen, että ihan kuin olisin valmistautunut 90-luvulla lähtemään rajan taakse Karjalaan. Meitä opastettiin juuri samalla tavoin silloin. Maailman suurimmat tuloerot rajanaapurien välillä ovat juuri nämä kaksi: Meksiko-USA ja Venäjä-Suomi. Tosin Venäjällä ei enää tietääkseni kärsitä samassa määrin nälästä kuin Meksikossa vaikka ilman sähköä ja vesivessaa sielläkin pinnistellään joissain keskusjohdon hylkäämissä provinsseissa.

Meksikolla on historiaa. Asteekkien jättämät temppelirakennelmat vetävät hiljaiseksi. Luontoa löytyy joka makuun. Mexico cityn ilma on pahasti saastunut, tunsin sen kurkussani. Värien ja melun keskellä on pysäyttäviä kohtaloita, kuten taitelija Frida Kahlon traaginen elämä ruman mutta kiltin vallankumoustaiteilija Diego Riveran rinnalla. Muistan vieläkin elävästi Kahlon maalauksen itsestään siteissä, rautaputki selkärangan korvikkeena. Hänen nuoruuden toiveensa katkesi onnettomuudessa, jonka katkeruus toistuu useassa taideteoksessa. Rivera puolestaan kuvaa kuinka mädät valloittaja-espanjalaiset raastoivat intiaaniheimoja orjiksi. Paikallinen opas toteaakin hienosti: he tuhosivat puumme oksat mutta eivät saaneet koskettua juuriimme.

Ei lomillakaan tule taantua pelkkien ilta-auringon, palmujen, rantahieronnan tai coco locojen vietäväksi. Itseasiassa olen lähes rantasivistymätön ihminen, ymmärrän juuri ja juuri laskevan auringon kävelyn rannalla tai pitkitetyn illallisen rantanäkymillä. Niihin kykyni riittävät. Ja riittivät loman Acapulco-osuudella. Saan kuitenkin tuijottaa upeaa auringonlaskua jokaikinen päivä kotontakin Miamin kaupungin taakse ja kokea epämääräistä lähdön halua jonnekin kun isot megaristeilijät hitaasti lipuvat saarien taa. Kaipaan kuitenkin muuta. Joten yhden illan upeana numerona on Bellas Artes palatsissa tanssiesitys. Olen pää pyörällä ja myöhäisillan kävelymatka hotellille katumyyjien ja bileröntsyilijöiden läpi tuntuu tippumiselta taivaasta jonnekin mauttomaan esikartanoon.

Tascon siirtomaa-aikaisessa kaupungissa on suloisuutta ja rähjäisyyttä. Paikallisopas pistää suuhunsa elävän torakan, joita myydään torilla tiettyyn vuoden aikaan syötäväksi (yksi lähtee lentoon ja vältän juuri ja juurin sen lentävän suuhuni). Samanaikaisesti miltei puolella osallistujista on iskenyt mehikossa tyypillinen vatsatauti. Tätä seikkaa ei helpota edes vatsan perinteinen desinfiointi (Venäjän malliin) tequilalla, kuuluisalla drinkillä coco locolla (kookokseen kaiverrettu juoma) tai pina [pinja] coladalla. Minä, jolla on USA:sta hamstrattu varmaan tuhdeimmat mömmöt lääkevarastooni, ei ole mitään oireita. Mutta vaikka meksikolainen keittiö on saanut jonkin Unescon erityismaininnan, tacot pursuvat jo korvistani ulos ja päätän välttää niitä loppumatkalla. Herään aamulla kello viisi kukon kiekuessa. Ja koiran haukkuessa kilpaa tämän
kanssa. Bienvenidos lomalle!

Kysyessäni paikallisoppaalta, mikä on parasta Meksikossa, hän vastasi: asua Meksikossa. Hän toistaa useasti pitkin matkaa, että “meitä (meksikolaisia) on vaikea ymmärtää”. Joku voisi tosiaan pohtia, miten näin äärimmäisyyksiä täynnä olevassa maassa jaksaisi olla ja yrittää, kun vieressä houkuttelee Yhdysvallat kaikkine herkkuineen (tosin melko siirtolaisvihamieliseksi viime aikoina yltyneenäkin). Nuo herkut, tai oikeastaan Kalifornian ja Texasin maapohja kuului aikoinaan Meksikolle mutta amerikkalainen siirtoväki onnistui ostamaan ne itselleen juuri ennen öljyn löytymistä! Omille mailleen palaavat siis.. En suomalaisena muutoinkaan täysin ole ymmärtänyt laittoman siirtolaisuuden perusolemusta. Verrattuna USA:an, Suomi on hankala maa laittomalle siirtolaiselle (vaikea kieli, ei voi piiloutua oikein mihinkään kun ihmisiä on vähän ja ihmiset ovat uteliaita, työtä ei voi tehdä laittomasti koska työnantajat toimivat rangaistusten ja kasvojen menetyksen pelossa lakien puitteissa, korruptio ei onnistu, tuskastuttavan pitkä pimeä ja kylmä kausi joka vaatii kallista asumista jne.). Olipa maa millainen hyvänsä, kansalainen, jonka sosiaalistaminen on onnistunut, kaipaa aina omaa kotimaatansa. Ne ovat ne juuret, joita eivät valloittajat onnistu tuhoamaan.

Poistun saarelta noin kerran viikossa, lähiseuturetkien tai harrastusten vuoksi. Tänä aamuna lähdin saarelta “kaupunkiin” aloittelijoiden valokuvakurssin viimeiseen tapaamiseen, jossa sain esittää oman valokuvaportfolioni. Kurssilaiset mutustelivat donitseja ja opettajan kritiikki oli rakentavaa. Sanakirjan ja hien avulla ovat aperturet ja shutter speedit avautuneet hiljalleen. Nyt kurssin loppuessa olen saanut ostettua järeän järjestelmäkameran. Muutama opiskelija jättäytyi kurssilta heti alkuunsa kun näkivät muiden mörkömäisen isot monitoimivärkit pro-tason linsseineen kurssin alussa. Näinhän minäkin ne monsterit mutta sitkeä sissi kun olen, rämmin kurssin seitsemän vuotta vanhalla pokkarilla. Rispektiä!

Valokuvaus on konkreettista tekemistä, johon saa mielellään yhdistää ajattelua, teknistä ymmärtämistä ja muotokieltä. Oikeastaan yritän elvyttää taas yhtä nuoruuteni harrastusta. Yläasteella olin valokuvauskerhossa, jossa harjoittelimme pimiössä filmien irroittamista. Oli jännää olla tytöt ja pojat samassa ahtaassa kopissa täydellisessä pimeässä. Silloinen opettajani kehitti kuvan minun - tietenkin - filmistäni. Sillä seurauksella, että en pelosta voinut hengittää: mitä kauheaa filmille oli tallentunut (siihen aikaan kun ei ollut digikuvia eikä etukäteen voinut selata mitä olikaan kuvannut ja miten kuva oli onnistunut..). Kohteena olin tietysti minä ja erittäin luonnontakkuinen tukkani. Onneksi on moderni tiede keksinyt konstit tuohonkin ongelmaan!

Pitkään ajattelin, että tällaisista arjen asioista jauhaminen on kaikkien (ainakin minun) aikani loukkaamista. Ja kun ajankäytön voi valita, voi antaa piutpaut epäolennaiselle ja keskittyä todelliseen. Vaikkapa niihin uutisiin, joita ihmiset eivät saisi ohittaa olankohautuksella: kansakuntien tuhot, nuorten ihmisten turhat kuolemat, epäinhimilliset asennoitumiset kuten vaikkapa veronmaksajien rahoilla toteutetut kuolemantuomiot kun samaan aikaan vannotaan “Thou shalt not kill”.. Mutta ei, ymmärrykseni ei ole edistynyt, vaikka niistä kuinka kirjoittaisin. Ja ikä näyttää pehmentävän jyrkimmänkin maailmanparantajan. Reaalimaailmaan ja yksioikoisuuteen vajoamista sekä henkistä laiskuutta on vuosi vuodelta vaikeampi
vastustaa.

Voisihan sitä tuudittautua sellaiseenkin tuutilullaa-maailmaan, että ei yritäkään ymmärtää isompaa kuviota. Mikä on “the big picture”? Viime viikolla joku tutkimusryhmä löysi 135 miljoonaa vuotta vanhan fossiilin (terveisiä vaan republikaanien presidenttiehdokkaalle, joka lässytti koululaiselle kuinka hienoa, että heille opetetaan myös kreationismia, “että voi itse valita”..) Ihmisenkaltainen olento on tallustellut maapallolla n. 20 000 vuotta ja seuraavan täydellisen jääkauden sekä mantereiden yhdistymisen ennuste on muutaman kymmenen miljoonaa vuotta. Auringolla, kuten muilla sen kaltaisilla tähdillä, on tietty ennustettava elinkaarensa, jossa on alku ja loppu. Maantieteen kirjat eivät ota kantaa, mitä ihmiskunnalle tapahtuu luonnon luonnollisten muutosten mukana. Helposti kosmisuuteen vaipuvaisen ja itsensä hyvin tärkeäksi kokevan ei kannata avata maantieteen oppikirjaa. Se olisi liian kova pudotus.

Olin jo lähdössä takaisin saarelle kotiin, kun Bayfront parkissa aloitteli nykistä levinnyt “Vallatkaa Wall street” protesti. Pääni sisällä alkoi soimaan Tina Turnerin Look me in the heart.. nyt oli mehevän valokuvauksen paikka! Hylkäsin välittömästi kaikki kurssilla oppimani ja vaihdoin kamerani automaattiasetukselle. Eihän kannattanut ottaa riskiä, että omilla aikaavievillä kokeiluilla pilaisin mahdollisuuden napata sekunnin kestävä herkullinen tilanne! Harmi vain, että suurin osa väkijoukosta oli itsekin kameramiehiä. Huomattavan pitkillä putkilla ja kolmijaloilla ja professionaalisella katseella varustettuna.. Mitä niistä! Käyttäisivätkö poliisit pippurisumutteita kuten isossa omenassa? Tapahtuisiko
mielenosoittajien pidätyksiä tai muuta jännää?

Odotellessani jotain tähdellistä tapahtuvaksi, ajatukseni karkasi jo maallisiin asioihin. Jos sosiaaliturvaa onkin haukuttu tietyissä USA:n poliittisissa piireissä Ponzi-huijaukseksi, massiiviset korporaatioiden lobbauskoneistot  tuntuvat enemmän vallan pyramidihuijaukselta! Valtakoneistot edustavat korporaatioita, eivät kansaa. Kapitalismilla olisi jotain toivoa, jos kaikki olisivat rehellisiä. Näin ei tule käymään (ja silti, “säädelty markkinatalous” tuntuu olevan ainakin paikallisittain kirosana). Eivät nämä mielenosoittajat ole työtävieroksuvia piripäitä, jotka haluavat kattavampaa sosiaaliturvaa. Suomessakaan, protestiin osallistuneet tuskin ovat “työhaluttomia, tulevaisuuspelkoisia ja menneisyyteen hirttäytyviä etuilijoita” (Jari Sarasvuo 15.6.2010 mielipide mätänevästä Euroopasta) vaan tavallisia kansalaisia, joita kyllästyttää epäreiluus.

Hyppäsin bussiin kun en jaksanut odottaa rähinän alkamista. Toivoinko sateen palavan?

Floridassa rahaa saavat vain ne, jotka läpäisevät huumeseulan. Testissä kärähteneet (tilastojen mukaan promillen kolmasosa) eivät saa rahaa vuoteen mutta jos he läpäisevät huumekuntoutuskoulutuksen, rahaa voi saada jo puolen vuoden päästä. Jos he kärähtävät toisen kerran, rahaa ei tipu kolmeen vuoteen. Noin 20% ei halunnut tehdä testiä, seurauksena rahan evääminen. Arvatenkin, viidesosa sosiaalituen hakijoista on niin pahasti päihderiippuvainen, ettei pysty vierottumaan edes päiväksi testiä varten. Tärkeä sosiaalipoliittinen seikka.. Saarelle palattua hyppäsin bussista. Menin turvamiehitetyn portin läpi ja toisen turvamiehitetyn sisääntuloaulan läpi hissiin ja kotiin.

Kodin rauhassa on helppo olla viisas. Kun toisessa kädessä on uunituore höyryävä muffinsi ja toisessa lasi kylmää maitoa, minun puolestani saisi tulla vaikkapa tsunami ja upottaa Miamin tai miksei saman tien koko vanhan mantereen.

Erratum: Nykyihmisen kaltainen olento on ehkä ollut maapallolla n. 20 000 vuotta mutta ihmisenkaltainen on ollut vähintään 200 000!

Aamuisen uutiskierros pölläyttää kummasti unihiekat silmiltä. Eurooppa ja Suomi muiden mukana on ehtinyt pyörähtää virka-aikansa ohi, valtiot ovat ehtineet kriisiytyä sopivasti aamuteehetkeeni mennessä. Ei tarvitse jännittää eduskuntien iltapäivätiedotustilaisuuksiin asti, vaan Euroopan päivän polttavimmat aiheet ovat päivitetty jo moneen kertaan. Hesarin “Pinnalla” palkissa juoksi hyvin yksitoikkoinen rivi uutisaiheita: velkakriisi, talouskriisi, Kreikan velkakriisi. Kovakorvaisemmallekin varmaan tuli jo selväksi, että päivän uutinen on kriisi.

Luulin jo turtuneeni kaikkeen tulo- ja menopolitiikkaa koskevaan uutisointiin. Tulosopu, kriisirahasto, velat, vakuudet, takuudet.. Mutta enpäs ollutkaan, oli jotain jonka nähdessäni en voinut kuin hitaasti pyörittää päätä. Ei hyvänen aika! Suomalainen valtamedia kun uutisoi, että työttömyyskorvauksia saatetaan joutua rahoittamaan lainarahalla. Jouduin ihan lukemaan otsikon uudestaan kun luulin, että siinä on kirjoitusvirhe. Uutinen ei olisi herättänyt yhtään mitään, jos se olisi ollut “työkyvyttömyyseläkkeitä ja kuntouttamista saatetaan joutua rahoittamaan lainarahalla”. Kyllä hyvinvointivaltiossa tulee löytyä ne kymmenykset - vaikka lainaraha - tukea ihmisten hyvinvointia.

Velka sinänsä.. jo Attack ennusti parisen vuotta sitten, että maailmantalous hukkuu ei vain yksityishenkilöiden velkoihin vaan valtioiden velkaan. Ristiinvelkaannuttamiset (huom! tietoinen sanavalinta!) eri valtioiden pankkien välillä on inhottava dominopeli, joka nyt on kaatunut.

Mutta miksi ihmeessä tällaisessa talouslaman kuilulla roikkuvassa tilanteessa työnnetään rahaa seurauksiin kun ne pitäisi laittaa syihin?!

Aloitan vertauksella: Jos ihmetellään miksi sähköä kuluu talossa, jossa ei ole eristeitä ja aletaan tukea sähkön hinnan alentamista, silloin tuetaan seurauksia (kylmyys) eikä syitä (huono eristys ja rakennustapa). Selkokielelle purettuna: työttömyys johtuu työpaikkojen puutteesta, joten valtion veromarkkoja pitäisi laittaa nimenomaan työpaikkojen luomiseen! Eikä seurausten paikkailuun! Ei yhteiskunta pyöri sillä että kannustetaan kotonamakuuttamista. Tai että odotetaan työpaikkojen tippuvan taivaalta. Kyllä lainarahaa voidaan nostaa jotta saadaan todellisessa tarpeessa olevat, ei työväestöön kuuluvat, pitämään järkevä elintaso. Mutta mikäli lainaa on pakko ottaa (jota ei kannattaisi tällä hetkellä), erityisesti sitä voitaisiin käyttää siihen, että työnantajilla olisi mahdollisuus pitää mahdollisimman paljon ihmisiä töissä! Kuulen kapitalistien vaikerruksen, kun ei ole tilauksia ja menekki on huono.. Pitääkö minun, ei-taloustieteilijä-maallikon, laukoa itsestäänselvyyksiä: Tehkää parempia tuotteita! Parempia palveluita! Markkinoikaa paremmin! Hakekaa tuotekehitystukea! onko missään muualla maailmassa tukiaista nimeltä “aloittavien yritysten starttiraha”? Ei ole! Muualla tuet täytyy maksaa takaisin!

Missä vaiheessa Suomesta tuli näin työnantaja- ja työpaikkavihamielinen? Jos työnantajat vi-ttaa, niin ala itse luomaan niitä työpaikkoja! Ota riski vastaan kun vaivalla rekrytoidut työntekijät lakoavat pois töistä kuka mistäkin syystä tai eivät osoita pienintäkään lojaalisuuden ripettä työtä kohtaan, edes huolimatta normaaleista työolosuhteista. Mutta aina kun tällaista esitetään, puhutaan “pakkoyrittäjyyteen sysäämisestä”. Welcome to my world! Tutkijat ovat yksityisyrittäjiä, joissa rahoitus on itse hankittava. Ei sitä (rahaa) saa parilla A4:lla, sen voin sanoa! Rahoittajat katsovat a) toteutuskelpoisuutta, eli onko rahkeita toteuttaa mitä väittää toteuttavan ja b) tulosta, eli onko aiempi historia osoittanut, että saa jotain loppuun asti. Itse puhun rahoitusrumbasta, se on harmittavan aikaavievää ja onnistuminen ei ole taattua kovastakaan työstä huolimatta. Samaan aikaan pitäisi saada aikaiseksi sitä “substanssia”, eli todisteita, joilla osoittaa, että saa aikaiseksi itse tuotetta. Ei ole mitään takeita, että tutkimustuloksilla olisi koskaan sovelluskelpoisuutta. Ja epäonnistuessa ei voi osoittaa syyttävää sormea kuin yhteen suuntaan: ITSEEN!

Itsekin olen aika kovin sanoin arvostellut työnantajasektoria, jossa yhteen aikaan tuntui olevan vain yhdenlaisia uutisia: YT-neuvottelut olivat muuttuneet irtisanomistiedotustilaisuuksiksi (ja taitaa ne olla vieläkin pitkälle sitä). Olen arvostellut sitä, että osingonsaajien hyväksi leikataan henkilöstökuluja. Kannattavuus varmasti kasvaa kun “leikataan” ja kurssit ampaisevat nousuun. Mutta kuinka moni noista yrityksistä uskaltaisi antaa tiedotuksen, että nyt maksamme marginaaliset osingot ja otamme riskirahaa megahienon tuotteen tai palvelun kehittämiseen? Tiedoksi ehdotukselle, että noteeratut yritykset jättäisivät osingot täysin maksamatta (joka sekin on mahdollista): riskirahaa (eli sijoittajien rahaa) ei helposti saa, jos ei maksa mitään osinkoja… Kukapa haluaisi “lainata” rahojansa jos ei mitään kannusteita siihen ole?!

Olen asiaa pähkäillyt omalta kannaltanikin, koska arvostelustani huolimatta olen myös se rivikansalainen, joka saa osinkoja sen vuoksi, että on mukana riskirahoittamassa suomalaisia yrityksiä (ja toivottavasti heidän toiminnan kehittämistään). Ja kuinka ihanaa on todeta jonkun suomalaisen yrityksen lähteneen lentoon globaalistikin, esim. viime viikolla tilasin Marimekon designilla varustettuja huonekaluja USA:ssa ja olipa toinenkin usalainen huonekalufirma ottanut Iittalan lasituotteita katalogiinsa jopa! Paikallinen deli-kauppa oli ottanut hyllyynsä Fazerin suklaata, joka elokuviin mennessä lähtee ilman muuta matkaan! Puhumattakaan tietysti mikä riemu syntyy kun saa hypätä Koneen hissiin toisella puolella palloa. Tai huomaa astuneensa Karibian risteilijään, jossa on suomalaiselta telakalta tutut interiöörit!

En purematta niele elämäntapaintiaanien puheita työnantajien lihottamisesta, kun samaan aikaan maailman parhaiten toimiva tukijärjestelmä turvaa työtävieroksuvien ja hihhulidownshiftaajien elämäntyyliä. Ymmärtäisin, jos he vapaaehtoisesti luopuisivat saavutetuista eduista. Mutta kukapa niistä luopuisi.. Mieti mitä Suomikin oli vaikkapa vain vaivaiset 100 vuotta sitten! Ylös ollaan tultu, monella mittarilla maailman huipulle. Ja millä ilveellä? Ei ainakaan sillä, että vapaaehtoisesti jättäydytään ruikuttamaan sivuun. Ei myöskään “wanhalla rahalla”, koska ne ovat juotu tai pelattu. Jotenkin osuvasti Fingerpori-sarjakuvassa kuvattiin erästä kansallismielistä ja kristillissosiaalista puoluetta, jota “uhkaillaan työpaikoilla”! Luojan kiitos on vielä työpaikkoja, joilla voi “uhkailla”..